Totuus sisälläni.

Kirjoitettu 10.1.2019

Kello on 17.42 ja mä istun tällaisessa aivan ihanassa ranta baarissa, taustalla soidessa upeita rauhallisia akustisia covereita. Silmieni edessä avautuu pitkä ranta ja aurinko alkaa pian laskemaan. Ihmiset ovat iltakävelyllä rannalla ja ihmettelevat maisemia. Parasta on ihmetellä noita koiria tuolla rannalla, ne vaikuttavat niin onnellisille. Mulla on kylmä paikallinen olut chang edessäni ja nautiskelen tästä ihanasta näkymästä, tästä olotilasta. 

Mietiskelin juuri, kuinka hienoa on huomata, ettei mua ole pelottanut tällä reissulla ollenkaan, ei niin yhtään. Viimeiset kaksi vuotta olen elänyt melko pelon sekaisin tuntein, kirjaimellisesti on pelottanut aivan kaikki. On ahdistanut jokapaikassa, autossa, laivalla, lentokoneessa, pyöräillessä ja jopa kävellessä mm. sillalla peläten, että sekin romahtaa juuri sillä hetkellä. Minulla on ollut valtava kuoleman pelko.

Mun elämä on ollut romahtamaisillaan ja niin se sitten romahtikin omalla tavallaan. Keväällä mun kroppa petti totaallisesti ja valtasi minut selittämättömillä kivuilla. Pääsin juuri ja juuri töihin, vaikka jopa lattialta nouseminen teki tiukkaa. Urheilua ei voinut ajatellakkaan, koska kehoni ei siihen pystynyt. Viisi viikkoa pohdiskelin olisiko tämä alkavaa flunssaa tai sitä infulenssaa, kunnes vihdoin sain aikaiseksi varattua ajan lääkäriin. Minulla on upea luottolääkäri, joka minua silmiin katsoessaan totesi lähes siltä istumalta diagnoosiksi depressio. Se tuli aika shokkina. Sain kuitenkin lähetteen todella laajoihin tutkimuksiin ja tarkistettiin onko kehollani kaikki hyvin. Keho voi täydellisesti, mutta mieli ei. Viisas keho hidastaa tyhmän mielen. Diagnoosi: keskivaikea masennus. 

Itkin häpeästä, helpotuksesta, ahdistuksesta ja taas kerran pelosta, mä vain itkin. Kuinka olin voinut kohdella itseäni näin huonosti, että onnistuin ajautumaan tähän tilanteeseen. Ymmärsin vihdoin kuitenkin, miksi en ole muutamaan vuoteen ollut oma itseni. Kuin olisin suorittanut tätä elämää automaattipilotilla ilman tunteita, ilman todellista onnellisuutta. Ei minulla ollut kuitenkaan ihan tosissaan käynyt mielessä, että olisin oikeasti masentunut. Ajattelin vain, että tällaista tämä elämä nyt sitten on, aika perseestä. 

Olin sivuuttanut kehoni hälytysmerkit pitkään, koska pidin itseäni poikkeustapauksena, olen Riina, kestän kaiken ja oikeastaan olen ihan supernainen. Olin saavuttanut materialistisesti ja urallani kaiken sen, minkä eteen olen töitä tehnyt kovasti kymmenen vuotta. Kaiken sen mitä olinkaan elämältä halunnut. Minulla on ihana mies ja upeat läheiset, oma asunto ja saan matkustella paljon. Minun kuuluisi olla onnellinen.

Kuitenkin menetin vain 49-vuotiaan isäni äkillisesti, ollessani itse keräämässä voimiani maapallon toisella puolella. Samoihin aikoihin myös paras ystäväni, liikekumppanini sairasti vakavaa syöpää. Arvatkaapa miten voimaantunut olo oli reissun jälkeen? Se oli sanoinkuvailemattoman kamala, niin hirveä että kipu oli mielen lisäksi järkyttävän fyysistä. Lomani vaihtui hautajaisten järjestelyyn ja isäni asunnon tyhjentämiseen. Yhtäkkiä mikään ei tuntunut miltään. Multa oli todella viety matto jalkojeni alta. 

Olen erittäin kiitollinen keholleni, joka osasi pysähtyä ja tästä johtuen joutui mielenikin pysähtymään, ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Jälkeenpäin on toki hyvä pohtia, että kroppani kyllä kertoi jo vuosien ajan, että vauhti on liian kova ja olisi aika ottaa aikalisä, oikeastaan huusi sitä. Pidin itseäni kuitenkin edelleen jonkinlaisena poikkeustapauksena, enkä osannut niitä lainkaan kuunnella. Minähän elän muka unelmaani ja kestän kaiken. Tai ehkä kuuntelin, mutta en vain osannut niitä yhdistää omaan hyvinvointiini, stressin määrään ja siihen jatuvaan kiireeseen. Ja sitten tuli nämä todella surulliset tapahtumat. Onneksi kuitenkin rakas ystäväni selvisi hoidoista ja elää elämää edelleen kanssamme. Isäni valitettavasti ei, rauha hänen sielulleen. 

Siitä alkoi pitkä matkani siihen, mitä minä olen nyt ja se matka jatkuu edelleen. Minusta alkaa tuntua, että se pieni lapsi minussa on herännyt jälleen eloon ja tuntuu kuin olisin palannut maailmaan uudelleen. 

Tämä kahden kuukauden tauko kaikesta on enemmän kuin tarpeen ja toivottavasti piste ii:n päälle mun toipumisen matkalla🙏

Miksi mä tämmösiä sitten kerron näin julkisesti? Mä en enään jaksa valehdella kenellekkään, etenkään itselleni, kun joku kysyy mites hei on mennyt? Joo, ei mun oliskaan tarvinnut koskaan valehdella ja sivuuttaa mun tarinaa, mutta tässä on kuulkaa hetki mennyt, että on voinut ”tautinsa” hyväksyä. 

Mä myös voin tällähetkellä tosi hyvin olosuhteisiin nähden ja haluan kertoa matkaltani tarinoita, mutta mä en pysty siihen, jos tiedän ettei lukija tiedä miten mulla menee. Some on pelkkää pintaa ja masennus on aihe mistä puhutaan aivan liian vähän. Uskon, että olisi paljon helpompi hyväksyä masennus omalla kohdallaan jos tietäisi, että täällä on muitakin kaltaisia. Ihmisiä joista et ehkä ulkoapäin uskoisi heidän sairastavansa masennusta. Jos minun kertomuksella tai kokemuksillani voi olla apua yhdellekkään ihmiselle, oli tämä viisasta kertoa julkisesti.

Kiitos jokaiselle rakkaalle ihmiselle lähelläni, että olette olleet omalla tavallanne tukena matkallani ja antaneet minun levätä <3

Tästä avaavasta alkutekstistä on hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä ja jatkaa kirjoittelua. Koin, etten halua kirjoittaa mitään, ennen kuin olen tämän asian saanut kerrotuksi, näin minun on jälleen entistä helpompi olla, helpompi kirjoittaa. Reissustani tulee mahtava ja minullakin on jälleen positiivisia ajatuksia kerrottavana :) Haluan jakaa kanssanne upeita kokemuksiani ja kertoa millaista on olla reissussa 2 kuukautta, siitä osan aikaa vielä yksin. :)

<3:lla Riina